Tõnu Õnnepalu: Joonatanin kirja

Book Journal

Kohtasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa vuosia, vuosia sitten. Olin napannut kirjan lähikirjaston hyllystä käteeni täysin sattumanvaraisesti ja lukenut ensimmäisen sivun, jonka kaunis kieli teki minuun oitis vaikutuksen. Lainasin opuksen, mutta jostakin syystä en kuitenkaan koskaan tullut lukeneeksi sitä, vaan se palautui minulta kirjastoon. Vuosia kului. Kirjailijan ja kirjan nimi unohtuivat minulta, mutta muistin yhä kirjan alun kohtauksen. Asia vaivasi minua. Olinko päästänyt hyppysistäni jonkin erikoishyvän teoksen? Miten löytäisin kirjan uudelleen? Muistin ainoastaan kohtauksen kirjan ensimmäisiltä sivuilta ja sen, että kirjan kannessa oli perhonen. Ja sen, että kirja oli nimeltään <jonkun> kirja. En vain muistanut kenen.

Kunnes sitten eräänä päivänä aivoni (joilla on tapana joskus annostella hämmentäviä ja omituisia muistikuvia ja asioita mieleeni silloin kun parhaaksi katsoo) päättivät hetkeksi käynnistyä ja ilmoittaa minulle, että “sen kirjan nimi muuten oli Joonatanin kirja“. Ryntäsin hakukoneen ääreen, ja kas! löysin kuin löysinkin tiedot tästä vuosikausia mielessäni pyörineestä kirjasta. Varasin Joonatanin kirjan kirjastosta ja päätin viimeinkin lukea mokoman pois ajatuksiani vaivaamasta.

Joonatanin kirjan tarina sijoittuu Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiseen aikaan, Viroon ja muualle Eurooppaan. Kirjan keskiössä on nuori mies, Joonatan, joka on hukassa vähän kaiken kanssa. Haikean surumielisten havaintojen kautta seurataan hänen yksinäisyyttään, kaipuuttaan kuulua jonnekin, tarvetta lähteä – ja tarvetta löytää se, mikä ikinä onkin hukassa. Minun on hankala tiivistää kirjan juonta tai tarinaa tämän paremmin, niin etäiseksi se minulle lopulta jäi.

Aloitin kuitenkin lukemisen tyytyväisenä hyristen. Kirja näet alkoi juuri sillä tavalla hienosti kuin muistinkin: kuvauksella pienestä hetkestä, johon on liitetty runollinen ja ihastuttava havainto, joka tekee koko kohtauksesta jollakin tavalla taianomaisen. Muutaman sivun jälkeen huomasin kuitenkin tekstin lumovoiman haipuneen melkoisesti, ja mitä pidemmälle luin, sitä enemmän pitkästyin ja jopa ärsyynnyin. Joonatanin kirjan kerronta on epämääräisen haahuilevaa tajunnanvirtaa, joka kiertelee ja kaartelee varsinaisen sisällön ja ytimen ympärillä eikä koskaan pureudu itse asiaan. Jos se olisi ääni, se olisi hyttysen ininää – sellaisen hyttysen, joka ei koskaan tule tarpeeksi lähelle tarpeeksi pitkäksi aikaa että sen voisi kunnolla havaita ja liiskata pois ärsyttämästä. Myös muutama toistuva maneeri (tai tyylikikkailu) ottivat minua päähän yhtä paljon kuin tekstin yleinen epämääräisyys. “Hän, Joonatan” eri taivutusmuodoissa tuntui hyppivän silmille vähän joka lauseessa, moni keskustelu välitettiin lukijalle sirottelemalla satunnaisia sanoja lainausmerkkien väliin merkkinä siitä, että ne ovat suoria lainauksia siitä, mitä sanottiin, ja niin kovin, kovin moni lause päättyi kolmeen pisteeseen…

Aaaargh!

Sääli sinänsä, sillä aiheeltaan ja teemoiltaan (sikäli kun pystyin niitä hahmottamaan kaiken haahuilun takaa) tämä olisi voinut olla huomattavasti mielenkiintoisempi ja koskettavampi teos. Selkeimpänä minulle välittyi kirjan sivuilta valtava yksinäisyys; Joonatanin kokemus siitä, ettei kuulu minnekään tai mihinkään, kuinka kaikki on vierasta ja outoa, myös (ja ehkä eritoten) Joonatan Joonatanille itselleen. Joonatan etsii jatkuvasti jotakin, mutta tuntuu tuskin itsekään tietävän, mitä. Kotia, rakkautta, omaa identiteettiään, kaikkia näistä?

Kokonaisuudessaan teksti jäi minulle etäiseksi, ärsytti ja puudutti enemmän kuin kosketti. Onneksi sentään alun kaltaisia hienoja, taianomaisia kohtauksia oli siellä täällä kaiken epämääräisen haahuilun seassa. Niiden voimalla jaksoin lukea kirjan loppuun, ja niiden ansiosta tämä kirja saa minulta arvosanakseen kaksi kalloa yhden sijaan.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteesta tämä kirja täyttää ainakin kohdat 1 (kirjassa muutetaan), 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja), 14 (kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan), 27 (kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta) ja 28 (sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä).

Tuomioni:
2 skulls
= Ei minun makuuni.


Kirjan tiedot:
Tõnu Õnnepalu: Joonatanin kirja (Otava, 1998. 301 sivua.)
(Alkuteos Hind (1995). Suomentanut Juhani Salokannel.)

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.