Charles Dickens: Kolea talo

Book Journal

Seurasin joskus muinaisina vuosina televisiosta Koleaan taloon perustuvaa BBC:n tv-sarjaa ja viehätyin kovasti sen tunnelmasta. Kun kirjan suomennettu versio samoihin aikoihin tuli kauppoihin, aloin heti kaivata teosta omaan hyllyyni. Hipelöin kirjaa moneen otteeseen kirjakaupassa ja lopulta ostin sen jostakin alelaarista, kun se vihdoin sattui tulemaan kohdalle sellaiseen hintaan, että roposeni riittivät kirjan hankkimisesta huolimatta vielä ostamaan loppukuun makaronit. Yli 900-sivuinen järkele sai kuitenkin odottaa lukuvuoroaan hirvittävän pitkään. Valitsin teoksen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseeni juuri tästä syystä, ja tämän myötä tulin kuin tulinkin viimein lukeneeksi Kolean talon, johon olin ollut aikeissa tarttua “ihan kohta” jo monen vuoden ajan.

Kolean talon tarinan lähtökohtana on oikeusjuttu Jarndyce ja Jarndyce; vuosikymmeniä jatkunut, käsittämättömiin mittasuhteisiin paisunut jupakka, joka ei ole aikoihin edennyt käytännössä mihinkään – ainakaan kohti ratkaisua. Surullisenkuuluisa tapaus heittää synkän varjonsa kaikkien siinä epäonnekseen osallisena olevien henkilöiden ylle. Näiden henkilöiden joukossa ovat John Jarndyce, Bleak Housena (Koleana talona) tunnetussa talossa asuva naimaton herrasmies, sekä hänen sukulaisensa, orvoiksi jääneet serkukset Ada Clare ja Richard Carstone. John Jarndyce ottaa Adan ja Richardin suojateikseen, ja samalla ottaa siipiensä suojaan myös orpotyttö Esther Summersonin, josta tulee Adan seuraneiti ja Bleak Housen taloudenhoitajatar, ja kolmikko muuttaa Jarndycen luokse Bleak Houseen.

Juoni seuraa Estheriä, Adaa, Richardia ja John Jarnydea sekä mittavaa määrää muita hahmoja, jotka kaikki jollakin tavalla liittyvät toisiinsa ja oikeusjuttu Jarndyce ja Jarndyceen. Kolea talo on alkujaan julkaistu jatkokertomuksena lehdessä, millä on varmasti ollut vaikutusta kerronnan tyyliin: hahmoja on totisesti melkoinen määrä ja tarina haarautuu melkein yhtä moneen suuntaan, sillä onhan jokaisella hahmoista oma tarinansa ja omat motiivinsa. Runsaaseen ja polveilevaan tarinaan mahtuu niin rakkauskertomuksia, salapoliisitarina kuin murhamysteerikin.

Tarina avautuu kahden hyvin erilaisen kertojan kautta. Osassa luvuista äänessä on Esther, lopuissa puolestaan kaikkitietävä kertoja, jonka osuudet on kirjoitettu preesensissä. Esther kertoo omaa tarinaansa ja omia kokemuksiaan, kun taas kaikkitietävän kertojan osuudet vievät tarinaa hyvin eteenpäin niiltäkin osilta, jotka eivät ole Estherin tiedossa. Pidin siitä, että kertoja välillä vaihtui: jos koko tarina olisi kerrottu alusta loppuun vain Estherin kautta, moni seikka olisi jäänyt pimentoon ja tarinasta olisi puuttunut monta kiehtovaa kerrosta, ja jos taas äänessä olisi jatkuvasti ollut kaikkitietävä kertojaääni, vaikutelma olisi varmasti jäänyt etäiseksi. Yhdessä nämä kertojaäänet toimivat erinomaisesti.

Varsinkin useat sivuhahmot ovat ikään kuin kärjistettyjä, osa ihan selkeitä karikatyyrejä, jotka ainakin minusta olivat onnistuneita ja hauskoja. Erityisesti minua ilahdutti jostain syystä William Guppy, Estheriä liehakoiva nuori lakimies, joka solkotti hassua murretta ja pyrki selvittämään Estheriin liittyvää salaisuutta. Myös etsivä Bucket, joka luikahti mukaan tarinaan sen loppupuolella, oli kovin mielenkiintoinen hahmo. Muistan lukeneeni, että Bucket olisi aikansa ensimmäisiä kaunokirjallisia salapoliisihahmoja ja että hahmo on saattanut olla yhtenä inspiraationlähteenä erään toisen fiktiivisen salapoliisihahmon, muuan Sherlock Holmesin, synnyn taustalla. Tämä onkin helppo uskoa, sen verran nerokas vaikutelma etsivä Bucketista muodostui.

Tarinalinjoja on alusta pitäen valtava määrä niitäkin, ja osa niistä vaikutti aluksi olevan täysin muista erillään. Seurataan Estherin elämää, seurataan mitä tapahtuu Chesney Woldissa, Dedlockien aatelissuvun kartanossa, seurataan tapausta, jossa köyhä ja salanimellä esiintynyt lakitekstien jäljentäjä löytyy kuolleena vuokra-asunnostaan, seurataan rahattoman kadunlakaisijapojan vaiheita – ja uusia tarinanhaaroja putkahtelee sitä mukaa, mitä pidemmälle kirja etenee. Lopussa kaikki tarinalinjat kuitenkin vedetään yhteen ja viedään päätökseen niin, ettei mikään jää epämääräisesti roikkumaan.

Kaiken kaikkiaan pidin kovasti lukemastani. Polveilevaisuudestaan ja runsaudestaan huolimatta – tai ehkä juuri niiden ansiosta – kirja oli viihdyttävä ja mielenkiintoinen, minkä lisäksi Kersti Juvan käännöstä oli ilo lukea. Nautin Kolean talon lukuisista kerroksista ja Dickensin taitavasti tallentamasta ajankuvasta – ja aivan kuten tarinan Bleak House -talo osoittautui nimestään huolimatta kaikkea muuta kuin koleaksi paikaksi, osoittautui myös minun lukukokemukseni tämän tiiliskiven parissa varsin mukavaksi elämykseksi.

Tämän kirjan myötä on ensimmäinen hyllynlämmittäjä selätetty, yksitoista jäljellä. Lisäksi tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen kohdista tämä kirja täyttää ainakin kohdat 1 (kirjassa muutetaan), 6 (kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa), 11 (kirjassa käy hyvin (tosin ei kaikille)), 15 (palkitun kääntäjän kääntämä kirja), 28 (sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä) ja 42 (kirjan nimessä on adjektiivi).

Tuomioni:
4 skulls
= Pidin!


Kirjan tiedot:
Charles Dickens: Kolea talo (Tammi, 2006. 936 sivua.)
(Alkuteos Bleak House (1853). Suomentanut Kersti Juva.)

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply